Mikä saa ihmisen haluamaan liikkeelle, mikä tekee levottomaksi ja haluttomaksi olla paikoillaan

Päivän piristys 9 tunnin sunnuntaityöpäivän jälkeen, jäätelöä ja kahvia. Islannissa on kuulemma maailman parasta jäätelöä, en tiedä mutta helkkarin hyvää kuitenkin. Kahviaddikteja on paljon, tosin Suomelle eivät vetäne vertoja, taitaa ainoastaan Norja mennä edelle.

Tänään olin taas aamiaisvuorossa ja "iso pomo" oli täällä. Tulee yhä enemmän ja enemmän Twin Peaks mieleen tästä kylästä, kun kaupungin logossa on vuori, kylä on todella outo ja pieni ja sisäsiittoinen, omituisia ihmisiä pyörii ympärillä ja tämä päivä on niinkuin se jakso jossa sinne kahvilaan oli tulossa joku tarkastaja mutta ne eivät tienneet kuka se on, ja sitten luulivat jotain junttia siksi tyypiksi. No tänään yritin sitten pohtia kaikkia (miespuolisia) ihmisiä, että tuo se varmaan on kun näyttää rikkaalta/krapulaiselta/nyrpeältä. Yhtäkkiä sitten keittiöön loikki äijä sivuovesta ja halusi lainata minulta rättiä, no se sitten olikin se pomo.

En tunne täällä olevani matkalla, tämä tuntuu jotenkin niin tutulta tämä paikka, mutta ei kuitenkaan ahdistavalla tavalla toistaiseksi. Jostain syystä kotiudun äkkiä uusiin paikkoihin, tosin koti ei ole ehkä sana jota haluan käyttää, koska joillekin koti on paikka johon haluaa aina palata ja jossa tuntee itsensä tervetulleeksi jne..minulle koti on paikka josta haluaa päästä pois ja jossa alkaa tuntea ahdistusta ja kun paikka alkaa tuntua kodilta tietää että on aika lähteä.

Kun lähtee kerran reppureissaamaan niin siitä saa joko elinikäisen trauman tai täydellisen pakkomielteen. Pääsin ulkomaille ensimmäistä kertaa vasta 19-vuotiaana lähtiessäni tuntemattomien ihmisten kanssa festareille Unkariin. Sanomattakin selvää addiktoiduin ensimmäisestä annoksesta ja seuraavana kesänä tein paskaduunia orjatyönä jotta pääsisin toteuttamaan unelmani, reilimatkan. Se oli aivan helvetin mahtavaa ja maailmankuvani ja elämänkatsomukseni muuttui täydellisesti. Sen ymmärtää vasta sitten kun/jos itse on löytänyt matkailun salaisuuden, jos ei sitä löydä niin paha käydä selittämään sanallisesti. Se on niinkuin olisi saanut uuden aistin, aiemmin on selvinnyt ilman sitä mutta vasta kun saa sen niin huomaa miten tarpeellinen se on ja minkälaisia elämyksiä se voi tuottaa.

Ensimmäistä kertaa lensin joskus 20-21 vuotiaana ja sekin oli kuin uskonnollinen herätys, tai parempaa, kiitää pilvien läpi ja niiden yläpuolelle. Ja miten lähellä "ulkomaat" loppujen lopuksi ovatkaan, mikä hemmetin kynnys niihin on ollut lähteä? Nyt kynnys vain madaltuu enkä enää suunnittele kauaa kun päätän lähteä johonkin. Raha on ainoa ongelma, mutta enemmän olen tienannut ulkomailla kun kuluttanut, menemällä töihin ja liikkumalla liftaten sekä yöpymällä coachsurfing-tyyppisissä majoituksissa.

Matkalla tuntee olevansa vapaa, liikkeellä, poissa arkipäivästä. Voi aina häipyä jos alkaa ahistaan ja vaihtaa maisemaa tai viipyä jos viihtyy. Tapaa uusia ihmisiä, jotka ovat täysin eri tai täydellisellä tavalla samalla aaltopituudella, kuulee uusia kieliä, näkee ällistyttäviä maisemia ja rakennuksia, tottuu aluksi omituisiin tapoihin ja voi naureskella toisten outoudelle sekä sille ymmärrykselle, että Suomi on vain yksi pienenpieni valtio maapallolla, jonka ihmisillä on tasan yhtä outoja tapoja, maisemia, rakennuksia ja kieli kuin muillakin (paitsi ranskalaisilla on oudompia).